Mietteitä

Luin erään henkilön blogista, jota luen, pätkän eräästä kirjasta "älä hikeenny pikkuasioista":

1. Suvaitse epätäydellisyyttä; sen sijaan, että olisimme tyytyväisiä ja kiitollisia siitä mitä meillä on, keskitymme siihen mikä on vikana ja haluumme puuttua asiaan.
2. Opettele elämään nykyhetkessä; todellisuudessa kenelläkään ei ole takeita siitä, että hän on täällä vielä huomenna.
3. Hyväksy elämän epäoikeudenmukaisuus; säälittelemme muita ja keskustelemme vääryyksistä.
4. Älä vähättele itseäsi tai sinusta tulee vähäpätöinen; ensimmäiseksi on vaiennettava suurin arvostelijasi, oma itsesi.
5. Ota ongelmat opetuksina; opittuamme oikean suhtautumistavan ne tavallisesti katoavat.

Tätä lukiessa tunnistin itselleni tyypilliset ongelmat:
Olen hirvittävän itsekriittinen, johtuen varmaankin vuosia (yli kymmenen vuotta) kestäneen kiusaamisen takia. Pienikin virhe kaataa  maailmani ja koen olevani täydellisen epätäydellinen. Täydellisyyteen pyrkimisestä on tullut pakkomielle, enkä hyväksy itseltäni epäonnistumisia ja jos niitä tulee, rankaisen heti itseäni ja koen epäonnistuneeni aivan kaikessa. Kun yksi asia mennyt pieleen, koko elämä on vinksallaan. Jos ratsastustunnissa joku pätkä on mennyt pieleen, jää ratsastustunnista todella huono mieli, vaikka se olisikin ollut vain esim. laukka-osuudet jotka menivät aivan pieleen ja ravi-osuus olisi mennyt todella hyvin, koen silti olevani aloittelija joka ei osaa mitään. Pelkään sitä, jos joku sattuu näkemään osan huonosta pätkistäni, kuvittelen heidän ajattelevan että olen todella huono ratsastaja ja kamala ihminen kaikin puolin. Tämä on alkanut vaikuttaa koko elämääni. Jos joku edes vilkaisee ohimennen minua, tulee olo että hän vihaa minua ja minussa on kaikki vialla. Vihaan tätä tunnetta ja tuntuu kuin olisin aivan yksin koko maailmassa. 

En osaa elää nykyhetkessä, vaan joko itken menneisyyden haamuja tai suunnittelen itselleni tulevaisuuteen esim. kisoja yms ja asetan tavoitteita, joita on hyvä asettaa. Mutta lannistun heti jos joku tunti menee hiukan penkin alle ja tuntuu että suunnitelmat pitää pyyhkiä ja takaisin alkeiskurssille. 
En osaa päästää irti. En vain pysty. Joka päivä koen syyllisyyttä menneistä ja tunnen olevani huono ihminen ja pettäneeni rakkaat jotka ovat vaihtaneet ajan ikuisuuteen. Pallon kanssa se, etten tajunnut ajoissa tamman sairautta, vaikkei se minusta riippuva asia ollutkaan. Silti varsinkin syyllisyyttä lisää se, mitä muut tästä puhuvat. Leimataan syylliseksi hevosen kuolemaan, vaikkei minulla ollut mitään tekemistä asian kanssa! Pahinta on se että itse koin tästä syyllisyyttä ennen puheita vaikka tiesin sen olevan turhaa. Tämä taakka tulee kuormittamaan matkaani ikuisesti, sillä herkkänä ihmisenä en pysty päästämään irti syyllisyydestä. 
Indyn kanssa... tuntuu kuin olisin maailman huonoin hoitaja ja olisin pettänyt sen. Hirmuinen syyllisyys ja katumus seuraa minua, kun maanantai, jolloin minulla olisi ollut hoitopäivä, vietin ulkona kavereiden kanssa. Olin parhaan kaverini kanssa Nurmijärven teboililla viettämässä iltaa. Tiesin velvollisuuteni, mutta sinä päivänä vain halusi muuta tekemistä, ja seuraavana päivänä rakas oli poissa. "Opettele elämään nykyhetkessä, sillä todellisuudessa kenelläkään ei ole takuita että hän on täällä vielä huomenna". Tämä pitää todellakin paikkansa! Kun jouluna 2011 minut palittiin vuoden hoitajaksi, itku tuli kun onnesta huolimatta sydämessä pisti syyllisyys tuosta maanantaista joka olisi pitänyt viettää Indyn kanssa, mutta olin rilluttelemassa kavereiden kanssa. 

Elämä on epäoikeudenmukaista, sen olen joutunut huomaamaan. Tasan ei mene nallekarkit. Elämä ottaa ja antaa, mutta silti se tuntuu että se vain ottaa. Syy tähän on se, että vasta kun on menettänyt, tajuaa mitä menettää. Oma mielipide on että elämä ottaa ja antaa: ottaa kaiken hyvän ja antaa paskaa tilalle. Joskus tekee mieli huutaa tyhjälle taivaalle että miksi juuri minä? vaikka se tuntuu itsekkäältä ajatulselta, koska joillakin menee paljon huonommin kuin minulla, mutta minusta tuntuu että kaikki paska lentää juuri minun niskaan. Kai minä otan vain asiat liian rankasti. 

Tahtoisin osata vaientaa oman kritiikkini, sillä olen liian ankara itselleni ja ruoskin itseäni pikkuasioista. 
Peiliin katsominen ei onnistu ilman ajatusta "hyi hitto mitkä makkarat, kauhea..., tuossa on vikaa, onpa kamalan näköiset hiukset, aivan liian pienet silmät, iho kukkii... "yms. Ratsastuksessa mikään ei tunnu olevan hyvin ikinä ja tunnen olevani maailman pohjassa. 

Nämä ajatukset pyörivät mielessäni lähes joka päivä. Aina onnistumisen jälkeen "palautan itseni maanpinnalle" siten, että pieni (iso) ääni sanoo päässäni "mutta muistatkos, miten silloin ja silloin tapahtui? muistatko mitä tämä ja tämä sanoi? Entä muistatko sen tunnin kun kantapääsi olivat liian ylhäällä? Entä sen kun joku sanoi sinua lihavaksi? Ei yksi onnistunut tunti mitään kerro, se oli vain tuuria, olet aivan mitätön pieni paska". Haluaisiko joku tulla vaimentamaan tämän äänen päässäni? Turhauttavaa, kun en osaa iloita onnistumisesta ,vaan hetken päästä olen jo muistelemassa kaikkia epäonnistumisiani. 
VIdeoilta katsottuani ensin mietin että kylläpä se meni hyvin, mutta sitten alan katsella ja tulen siihen tulokseen että tuo on pielessä, se saisi tehdä vähän enemmän tuota ja tätä ja vähemmän sitä ja tota ja lopulta lopputulos on se että aloittelijakin ratsastaa paremmin. Turhauttavaa eikö? 

Vaikka olen kulkenut pitkän matkan ja kehittynyt ratsastajana ja hevosten käsittelijänä, en silti usko itseeni yhtään. Jos joku sanoo jotain ilkeää, muistan sen koko loppuelämäni ja se lyttää minua aina vain alemmas ja alemmas. 

Ollaan keihtytty ponin kanssa ihan hurjasti jo muutamissa viikoissa. Tää poni saa mut uskomaan itseeni edes hitusen, jonka takia siitä on tullut mulle tosi tärkeä ja loistava motivaation antaja ja opettaja tietenkin <3 Bella on niin upea poni <3 

Huhhuh kun tuli synkkä postaus taas kerran, mutta tässä vähän omia mietteitä elämän synnyistä syvistä 
~Anna~